Otin aiheeks kohtuullisen mahtipontisen ja monelle ouron asian. Taitaa suurin osa ihmisistä meinata, että kerran täälä eletää ja sitten kuallaa ja kuapataa ja siinä se sitte oli. Emmää tiä. Kyllä se vähä liian paljo jättää ainaki mulle kysymyksiä ilmaa. Mitä määki täälä si koitan pinnistellä rahapulasani, jos mää kohta kasvan orvokkia jonkun takapihalla. Mua ei meinaan tämmösenä haurata. Musta tulee tuhkaa ja oon toivonu pääseväni koreesee pinkkii purkkii. Ja kerranki menee piäneen tilaan. Ja sit mut voi ripsotella kukkie kavualustalle...sitä mää toivon. Vaikka kai se sillon on jo kohtuullisen sama, missä ne rippeet on.

Nii mää oon kyllä aika vakuuttunu, että ei tätä hommaa kerralla selvitetä. Joku voi kävästä täälä kerran, mutta moni voi olla nii kovapäine, että pittää tulla vaikka usseemman sata kertaa. Meinaan, että kai tänne jottain on tultu opiskelee. Ja mitäs sitä si kannattas nii opiskella, jos se menis kuolon mukana maan alle. Vähä sama, ku kävis vuoren koulua ja si sillä tierolla ei enää ens vuonna mittää tekiskää. Mulla olis tästä asiasta vähän vaktatiatooki ystävän kautta. Se oli semmonen poika, tai se mikään poika enää ollu, ku ehti jo seittemäkymmentä täyttää. Enempää ei si ehtiny. Se tuppas näkee asioita vähän selkeemmi ja kauemmas, kun ihan tavallisella silmänmollukalla näkkee. Se katteli tonne ajanlaskun alkuun ja viäki kauemmas, jos se vaa tahto.

Onhan se vaikee meitin tavallisten semmosta ymmärtää. Mutta mää viätin sen kans nii paljo aikaa, että pakko se on uskoa. Pirin sitä nii kiinnostavana asiana, että kirjotettiin yhressä semmonen kirjaki, jossa se kertoo näistä kokemuksistaan ja näkemisistään. Oli sillä paljo ollu vaikeuksiaki elämässääs, joista kans pantiin tietoo kirjaan. Ja si ku mää olen tämmönen vähä taiteellinen, niin muutama kuva tuli kans. Vaikka se oli oikeestaan sen takia, ku kirjapainon Sven tuolta Virosta kyseli, että oisko viel kirjan täytettä muutama sivu, nii menis jaot tasan. No tää mun ystävä, Pekka, pani mietintämyssyynsä vauhtia ja sieltä tulikin vähä mahrottoman syvällistä tekstiä. Mää niitä suurella hartaurella naputtelin si puhtaaks koneelleni.

Täsä kirjassa just puhutaan siitä jälleensyntymästäkin. Mää olin Pekalla ja vaimollaan muutaman kerran enerkiahoirosa. Sillai me tutustuttiinki si aikanaas. Siinä ku se Pekka silmät kii paineli jotai pisteitä jaloista, nii se samalla saatto nährä missä tää asiakas on ennen seikkaillu. Ei se nähny kaikkia, mutta sanotaan, että semmoset merkittävämmät tappaukset tuli esiin. No mää, ku kans olen pikkuse utelias, nii annon häne luvan kattoo si munki erellisiä elämiä. No semmosta sielä näky, että kerran synnyin jo ennen ajanlaskua intiaaniäiteelle, joka raskausaikana oli saanu poppamieheltä nii tujua roppia, että mää synnyin jalattomana tyttönä. Emmää sillon elänykkä kuulemma, ku 6-7 vuotiaaks. Sillai hauska juttu, että ku Pekka rupes myähemmin kattelee, ollaaks ennen nähty näissä elämissä, nii Pekka oliki ollu just se poppamiäs, joka piänesä pöllysä oli sitä myrkyllistä lääkettä mun äiteelle antanu. No emmää siitä Pekalle ossaa vihotella. Mää sitä ois ees muistanukka, jollei itte ois puhheeks ottanu.

Oli mulla ollu si semmonenki elämä, jossa mää olin parantaja. Luonnon rohroilla ihmisiä hoirin. Käyttämäni vedet puhristin sammakoilla. Ne ihmiset siihen aikaan räknäs, että muutin potilaat sammakoiks, ja noitanahan mua pirettiin. Tairettiin antaa tulta munkin persauksille niihin aikaan sen verran, että henki lähti.

No sitten oliki aika mielenkiintone elämä. Mää olin semmonen taiteilija. Miäs. Sen takia mää varmaan viäki olen nii karvanen. No mää olin vuanna 1620 maalannu taulun naisesta, johon mää olin kauheesti ihastunu. Se naineki oli muhun, mutta se oli si kumminki jo varattu ja sen naamasta näky semmosta surumielisyyttä. Sillä oli kuulemma kissa kans sylissä. Semmonen hauska sattuma, että mää löysin kerran kirpputorilta kauniin, surumielisen tytön kuvan, joka oli aika vanhoisa raameisa. Ihastuin siihen, mutta en raaskinnu heti ostaa. Kyä se si kuitenki vaa oli viälä palattava hakeen ja kotona mää siitä piirsin kolme teosta. Ku Pekka näitä näki, nii totes, että on si niinku siitä 1620 maalaamastani kuvasta. Ja mää ku olen aina kissoista tykänny, nii niitäkin on tullu maalattua. Pekka sano, että mää oon täsäki elämäsä maalannu semmosen kissan, jolla on sama ilme, ku siinä erellisen elämän kissalla.

Olettekstei jo ihan sekasi näistä kaikista elämistä ja eläimistä. Emmää ihmettele, ku täsä tulee aika paljon semmosta invormaatioo, jota ei vissiin oo tullu ennen aateltua. Se sotii vähä tota perinteistä ajatusmaalimaa vastaan sen verran, että täsä voi olla aika lailla nakerrettavaa näi alkuuns. Mutta kyä kannattaa olla avoin asioille, ku suurin osa kuitenki perustuu ihan vaa uskon varaan. Ja kuulkaas, kyä ihminen uskoo melkee mahrottomampiinki asioihi...mää oon kuullu ja hämmästelly. Miättkääs ny, että se nainenki olis siitä miähen kylkiluusta värkätty...