Auvoisten ja huolettomien päivien aika tuntui jo olevan muinaisjäänneettä, kunnes valoa putken päässä oli näkyvissä. Äitini, lempiäitini, paras äitini, ehdoton toplistojen kärkikuningatar ehdotti, että lähtisimme sulhon kanssa viikoksi etelän maille kahden. Korostan sanaa KAHDEN. Hän lupautuisi isäni kanssa vielä kerran vahtimaan nuorimmaista lastenlastaan viikon ajan. Ikäähän heillä molemmilla on jo yli kahdeksankymmentä vuotta, mutta mieli ja terveys on pysynyt virkeänä. Punnitsimme tätä tarjousta kauan ja hartaasti, kunnes toisen sekunnin jälkeen hyväksyimme eteen auenneen taivaan. Ei oltu köyhiä eikä kipeitä, kun matkasivustot aukenivat tietokoneen ruudulle. Taloudellista tilannetta jouti sitten murehtimaan matkan jälkeenkin.

Niin koitti kevät ja kaksi onnellista lähti matka-askeineen kohti etelän lämpöä. Lentokentällä kilisivät kuohuvat maljat ja tuleva viikko heijastui upeana eteemme. Ei podettu koti-ikävää ei, sillä tiedettiin sitä koti-iloa piisaavan reissun jälkeen riittämiin. Kohteessa aurinko lämmitti ja palvelut pelasivat. Kroppa ei aktiviteettejä kaivannut. Aamulla, kun pääsi vaakatasoon lavitsalle altaan viereen, niin siitä tehtiin ylösnousemus auringon laskun aikaan. Toki pieni kupliva juoma maistui toisinaan, sillä lämpimissä maissa on huolehdittava nestetasapainosta.

Isännän syntymäpäivä sattui lomaviikolle ja sitä suunniteltiin juhlittavan vähän paremmin. Lupasin viedä urhoni syömään hyvin ja ajateltiin nautiskella oikein pidemmän kaavan mukaan. Muuten olisi kaikki mennyt hyvin, mutta päätimme soittaa pikaisesti kotipuoleen ja kysellä kuulumisia lapsenhoitajilta. Se oli vikatikki. Nuorimmaisemme halusi puhella isänsä kanssa ja valitteli langan toisessa päässä kovaa ikäväänsä itkien. Isä on vahvasti tunneihminen ja synttärimieliala hiipui minimiin. Eipä se siitä sitten enää illan mittaan noussut, joten päätimme palata taksilla takaisin hotellille. Taksikuski oli kenties tulkinnut väärin ja kuvitteli meidän olevan kiireisiä. Kauhistuneena tarrauduimme ovenkahvoihin ja pitelimme toisistamme kiinni, kun Turkin Räikkönen polkaisi raskaan kaasujalkansa pohjalukemiin. Lukaisin siinä pikaisen iltarukouksen hieman etuajassa, sillä en ollut varma pääsisinkö sänkyyn asti sitä tekemään. Luoja kuuli pienen ihmisen pyynnön ja pääsimme hyvinvoivina ja todella nopeasti tutun hotellin portille.

Rantakohteessa kuulunee ainakin kerran reissussa piipahtaa kastamassa varpaansa hyiseen meriveteen. Matkaa rantaan oli jonkin verran, joten yhteen kertaan se meillä jäikin. Tosin muutkin asiat painoivat vaakakupissa. Sekaisessa rantavedessä nimittäin uiskenteli leguaanin näköinen kaveri, eikä minulla ollut aikomustakaan polskia samoissa vesissä. Rantapyyhe ei siis kauaa ehtinyt tuulettua meritulessa, kun pakkasimme kassimme, nappasin isäntää käsipuolesta kiinni ja leiriydyimme takaisin altaan äärelle.

Viikko voi toisinaan sujahtaa silmänräpäytyksessä. Niin tässäkin tapauksessa. Ainoastaan laihdutuspussit olisivat voineet pitkittää hyvin anasaittua lomaa, mutta lomalla ei ruuan kanssa leikitä, sitä syödään. Oli aika pakata passi ja hammasharja takaisin kotiin menevään kassiin. Oli aika laskeutua pilvilinnoista alas kohti HelsinkiVantaan lentokenttää. Siitä se arki lähti tutulla kaavalla etenemään ilman suurempia siirtymäriittejä.

Lempiäitini teki muutaman viikon kuluttua minulle uuden, hyvin mieluisan ehdotuksen. Ikäihmisenä hän ei enää halua matkustaa yksin, mutta menojalka kuitenkin vielä kutkuttaa. Hän kysyikin, saisiko minusta itselleen seuraa ja turvaa matkalle viikoksi. No eihän äidille voi vastata tällaisessa tapauksessa kieltävästi. Olen kuitenkin hyvin epäitsekäs ihminen ja auttamishaluinen. Viikko etelän lämmössä syksyllä on tietenkin melkoinen uhraus, kun vaihtoehtona olisi viikko kotopuolessa Tuhkimo-kloonina. Siispä esimerkillisenä tyttärenä tahdoin äitiäni auttaa ja ottaa vastaan tarjouksen. Tässä vaiheessa ei vielä ollut tietoakaan finanssiasioiden hoitumisesta, mutta kun usko ja luottamus on vahva, niin aurinkorannat siinsivät jälleen verkkokalvoilla.

Isännälle aloin matkan mahdollisuutta varovaisesti availla. Varoin visusti olemasta erityisen innostunut asiasta. Minähän olin tässä tapauksessa uhrautuja ja hyväntekijä. Aikamme asiaa pohdittuamme ja eri näkökulmia vertailtuamme tulimme siihen tulokseen, että ei näitä reissuja välttämättä enää montaa tule, jossa yhdessä äidin kanssa voisimme matkata. Päätimme, että minä lähden. Poistuin neuvottelutilaisuudesta hillityn rauhallisesti varoen hymyilemästä kertaakaan. Suuntasin askeleeni vessaan ja lukitsin oven huolellisesti. SITTEN tuuletin riemuani huutoa, naurua ja kirkunaa pidätellen. Tein valtaisia aaltoja peilin edessä ja annoin vartalon heilua ja keinua ilonenergiaa pursuten.

Tämän toisen matkan lähestyessä tuli mieleeni, että pitäähän minun hankkia Tallinnasta sitä ennen ihanat ripsienpidennykset. Mikäs sen mahtavampaa, kun herätessä etelän aurinkoon on katse jo valmiiksi säihkyvä. Taas kutsuin mieheni palaveriin ja aloitin neuvottelut Viron risteilymahdollisuudesta. Ehdotin yhteistä matkaa, kun emme olleet viettäneet kovinkaan paljon aikaa kahden etelän lomamme jälkeen. Liiketoimintaan ottamani lainan turvin saatoin olla jalomielinen ja maksaa molempien risteilyn. Tästähän puoliso lämpeni ja sitä myöten oli matka ripsientuuhennukseen varmistettu. Päätarkoitukseksi virallisesti toki jäi miehen huomioiminen, hemmottelu ja hänelle vaihtelun tuominen arkeen.

Koitti jälleen päivä, jolloin sain pakata laukkuni kesähepenillä ja suunnata äitini kanssa etelän lämpöön. Sulho saatteli meidät nuorimmaisen kanssa lentokentälle. Auton perävalojen kaikotessa vapauden tunne lisääntyi samassa suhteessa. Pientä kylmänhikeä aiheutti matkavarauksemme uupuminen virkailijoiden tietokoneruudulta. Luukulta toiselle siirryttyämme, meitä palveli lopulta äärettömän ystävällinen miesvirkailija, joka täytti kaikki ei-hetoron piirteet. Hetken naputeltuaan, pikkusormi sievästi kippuralla, hän sai selviteltyä matkatoimistolta, että meitä ei tosiaankaan oltu merkitty varauslistalle. Onneksi koneessa oli tilaa ja saimme vielä valita kivan lentopaikankin. Siitä päästiin matkatunnelmiin.

Taxfree- kaupan pöyhimisen jälkeen istahdimme ravintolaan ja hain meille matkanalottajaismaljat. Äiti pitää kireämmistä juomista, kun minä taas olen kuplivan ystävä. Hintapolitiikka lentokentällä on sitä luokkaa, että mielessä käväisi jo raittiina istuskelukin. Pyysin kassaneidiltä kuitenkin lasillisen järkevän hintaista konjakkia ja piccolopullon kuohuvaista. Konjakkia oli tosin niin pieni tilkkanen, että kiiruhdin juoksujalkaa pöytäämme ja kehoitin äitiäni nauttimaan juoman, ennenkuin kallis aine ehtii haihtua.

Lento sujui ripeästi, vaikka turbulenssia matkan varrella olikin runsaasti. Lentoemot joutuivat keskeyttämään töitänsä tuon tuostakin, mutta ehtivät kuitenkin meille viinit tarjoilla ennen isompia ilmakuoppia. Juominen olikin sitten jo taitolaji siinä pompinnassa. Kyllä janoinen oppii.

Aamuyön tunteina saavuimme perille, joten maisemien ihastelu sai jäädä unosten jälkeiseksi ajankohdaksi. Jasmiinin tuoksu saatteli matkaajat ihanaan uneen. Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Parvekkeella rönsyilivät ihmeköynnökset mahtavissa fuksianpunaisissa väreissään ja näkymä oli muutenkin, kuin pienessä paratiisissa. Ensimmäinen huolenaihe oli, että miten täältä malttaa lähteä viikon päästä kotiin. Aamupalat nautittiin läheisen rannan ravintolassa tyynen meren kimallellessa vieressä. Oli siinä vieressä muutama kissa ja koirakin, jotka toiveikkaana odottelivat omia aamupalojansa uusilta turisteilta. Äitini, suurena eläintenystävänä, hankki anteliaisuudellaan uskolliset ruokaseuralaiset koko loman ajaksi. Minä en niin innokkaana lähesty ulkomaaneläviä. Nuorempana kaksijalkaiset selkärangattomat saivat huomioni, mutta iän lisääntyessä sekin puoli on rauhoittunut.

Lähempää tuttavuutta tein paikalliseen eläimistöön eräänä iltana istuskellessani parvekkeella, aikakauslehden takana ryypiskellessäni. Kuului pörähdys ja jokin iso lentävä hyönteinen vilahti ohitseni. En sitä sitten sen kummemmin noteerannut, kunnes tämä pörinä alkoi kuulua niskahiusteni seasta. Huiskaisin monta senttiä pitkän koppakuoriasien näköisen ötökän itsestäni niin, että se putosi parvekkeen lattialle. Huomasin sen vilistävän siellä pitkien karvaisten koipiensa kanssa, kuin torakka ikään. Helpotukseksi huokaisin, että sillä oli tosiaankin vielä karvaisemmat jalat, kuin minulla. Refleksinomaisesti annoin sen tuta Annan kansikuvatyttöä, mutta sitkeä sittiäinen vain kipitti sekopäisenä pitkin lattiaa. Siinä jo itsekkin tuli otettua ripaskan askelia, kun alkoi otus inhottaa. Päätin tehdä kaverista lopun ja niittasin sen poski poskea vasten Annan kanteen niin, jotta rusahti. En ollut teostani ylpeä, mutta jostain syystä se piti tehdä, jotta sain sielulleni rauhan ja uskalsin mennä nukkumaan. Aamulla tarjoilin äidilleni murhavälinettä rantalukemiseksi.

Päivät kuluivat rannalla auringossa ja välillä samettisessa merivedessä uiden. Toisinaan hajaannuttiin niin, että äiti palasi hotellille omaan rauhaan ja minä kärvensin pakaroitani lavitsalla auringonlaskuun asti. Molemmat saimme sitä kaipaamaamme omaa aikaa. Illalla nautimme kevyttä ateriaa parvekkeella tai piipahdimme syömässä jossain ravintolassa. Ei matkalla nälkä juurikaan päässyt muistuttelemaan itsestään, sillä eihän tuo kulutuskaan ollut niin mainittavaa. Retkeily ei kuulu meidän lomiin eikä liioin nähtävyydet. Markkinoilla on käytävä, että saa jotain tuliaista. Tässäkin kohteessa hyppäsimme paikalliseen pikkubussiin ja hurautimme isoille markkinoille lähikaupunkiin. Onneksi varallisuuteni on rajallinen, sillä kiusauksia on joka lähtöön. Äitini pisti eurot surutta kiertoon ja tinkasi itselleen monta kassillista kotiin viemisiksi. Taisi säästöt henkäillä jo viimeisiään, mutta on se niin mukavaa shoppailla tyttöjen kesken. Hikinen oli reissu ja syvä huokaus pääsi, kun kaiken tohinan jälkeen sai pulahtaa hotellin uimaaltaaseen.

Mutta niin kuin aina, tulee se kotiinlähdön hetki. Nyt se tuntui erityisen vaikealta. Äitini muistutteli siitä, kuinka sain olla kiitollinen tästä viikosta ja että kotona pikkuinen odottelisi jo äitiään. Ei autteneet järkipuheet. Olo oli kuin kuolemanrajakokemuksissa. Kaikki sen kokeneet sanovat, etteivät olisi halunneet enää palata maalliseen elämään, kun kotioven taakse ovat päässeet. Siinä ei välitä jälkeen jäävistä lapsistaan tai muista omaisistaan, vaan olisi valmis jättämään kaiken taakseen ja siirtymään taivaskanaville. Siltä minusta tuntui juurikin silloin, kun linja-auto alkoi viedä meitä takaisin lentokentälle, kohti kotimaata. Paluulennolla oli muutama valkoviini paikoillaan loiventamaan edessä olevaa kulttuurishokkia. Pienessä pöhnässä harmaa syysilma sateineen tuntui vähemmän ankealta.