Lokakuun 2016 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

 

Satuin näkemään viime kuun Shaumbra-lehdessä artikkelin "Henkistä puskurissa roikkumista" – jonka kirjoitti mestari-itseni. Oletan, että se olin minä, ihminen, josta mestari puhui. Pyysin editoria laittamaan minun versioni tarinasta tässä kuussa tasavertaisuuden nimissä.

Tiedätkö, millaista on yrittää pysyä mestarin mukana tällä henkisellä ajomatkalla. Mestari väittää, että roikun puskurissa, mutta tosiasia on, että hän ajaa minun elämäni läpi ehdottomasti kuin joku hullu. Minulta vaatii kaiken pitää hänet edes näkyvissä, kun kiidämme riipaisevia ja pöyristyttäviä elämän valtateitä ja sivuteitä pitkin. Joskus luulen, että hän yrittää karistaa kannoiltaan minut! Näen hänen kasvonsa peruutuspelissä ja hän nauraa itsekseen, kun minulta menee melkein ohi jokin jyrkkä mutka tai minun täytyy polkaista jarrua, kun hän pysähtyy yhtäkkiä päästämään kanan tien yli.

Kun aloin herätä monta vuotta sitten, mestari sanoi: "Tule mukaani." Otin hänen sanansa kirjaimellisesti. Hän istui kalliin punaisen avourheiluauton ajajan penkillä ja sen moottori hyrräsi kuin leijona valmiina hyppäämään. Kun kävelin matkustajan puolelle hypätäkseni kyytiin, hän osoitti takanani rähjäistä 1960-luvun tyylistä Volkswagen-pakettiautoa, jonka kylkeen oli maalattu psykedeelisiä kukkia ja rauha-, rakkaus- ja ilosloganeita, ja hän sanoi: "Tuo on sinun … Sen on paljon enemmän sinun tyylisesi." Sitten hän polkaisi urheiluautonsa kaasua ja jätti minut pölypilveen. Olen yrittänyt saada kiinni siitä lähtien.

Näin meidän kesken, mestari ei ole, mitä luulin hänen olevan. Muistan ensikohtaamiseni hänen kanssaan, kuin se olisi ollut eilen. Olin palannut juuri viikon mittaisesta retriitistä guruni ashramista Meksikossa, jossa olin 500 muun ihmisen kanssa nukkunut olkimatoilla vanhassa lampolassa. Ruokavaliomme koostui luomumerilevästä ja vedestä, jonka guru oli siunannut kehomme puhdistamiseksi. Melkein kaikki saivat ripulin, mutta guru kertoi meille, että se oli osa puhdistumisprosessia. Lauloimme ja rukoilimme kahdeksan tuntia joka päivä ja teimme vielä neljä tuntia kovaa työtä rakentaessamme gurulle uutta kartanoa. Ostin 500 dollarilla pienen kangaspalan, jota guru oli käyttänyt yhtenä iltana silmiintuijotussession aikana. Täytyy myöntää, että oli niin pimeää, etten ole varma, katsoiko guru todella minua silmiin vai oliko hän unessa, mutta luulen hänen katsoneen. Luulen tunteneeni jotain.

Heti kun olin päässyt kotiin ashramista ja toipunut nestehukasta, laitoin gurun kankaanpalan alttarilleni, aivan Shaman's Magic® -huilun ja kristallisen soinnutusmaljan viereen, jonka olin ostanut Sedonasta vuosia sitten. Sytytin kaikki Light Power of Archangels® - kynttiläni ja Hawaiian Kahuna Breath® -suitsukkeen ja aloitin 90 minuutin hokemalaulu-iltarituaalini. Ja silloin se tapahtui.

Kuulin naurua jostain takaani. Se oli ilosta ja hilpeää naurua, jota kuulee sellaiselta, joka on juuri kuullut todella hyvän vitsin. Se oli luonnollista vatsanaurua – kuin joulupukki muutaman konjakkinaukun jälkeen. Ei "hou-hou-hou", vaan "hah-hah-hah-hah-haa". Ketään muuta ei ollut pyhässä energisoivassa huoneessani, joten saatoin olettaa vain, että sain aidon henkisen kokemuksen. Tartuin välittömästi Egyptian Healing Wand® -sauvaani ja taputin otsaani yhdeksän kertaa, niin kuin ohjeessa sanottiin. Lauloin "jaw-wah-zee-doo" jokaisella kallon taputuksella. Opin tämän pyhän hokeman hikimajaseremoniassa Perussa useita vuosia sitten, kun meitä oli siellä ryhmä portaalin avausmatkalla.

Nauru vain jatkui, melkein hukuttaen alleen "jah-wah-zee-dooni". Nyt se kuulosti sellaiselta, joka nauraa niin kovaa, että kyyneleitä virtaa kasvoja pitkin – sellaista hysteeristä naurua, jota ei pysty lopettamaan. Aloin vähän ärsyyntyä. Minusta tämä ei ollut sopivaa käytöstä pyhimmistä pyhimmässä kammiossani Plejadian Activation Olis® -öljyjen ja Sweet Songs of Lemuria® -nauhoitusten keskellä. Mutta nauru jatkui.

"Kuka tulee nyt Universaalin rakkauden temppeliini?" kysyin, ääni muutaman oktaavin normaalia korkeampana hermostuneisuuden vuoksi. En ollut käyttänyt Dark Matter Protection Mist® -suojaa huoneessa palattuani ashramista, joten en ollut varma, oliko joku negatiivinen olento tunkeutunut voimakenttään.

"Se olen minä, mestari-itsesi", oli vastaus hohotusten välissä.

"Isä/Äiti muinaisen hengen nimeen, mille naurat?" kysyin vähän hermostuneesti.

"Sinulle! Tota, meille. No … itse asiassa SINULLE."

Oli pitkä tauko, ennen kuin kysyin: "Miellytänkö jumalia pyhillä riiteilläni?"

"Et, mutta saat minut repeämään makyollasi!"

Makyolla? En ollut koskaan kuullut tuota termiä aiemmin. Sen täytyy olla sanskriitin sana kunnioitukselle ja hartaudelle.

"Kuuntele, lapsukainen", mestari sanoi. "Et saa yhtään ylösnousemuspisteitä pyhistä toimistasi. Sinulla on oikea ajatus, mutta menet väärään suuntaan. Se on kuin yrittäisi laulaa, mutta käyttäisi persettään kuuman ilman puhaltamiseen …"

"Anteeksi kuinka!" haukoin henkeäni. Mutta melkein kuin tilauksesta pieraisin. Olen varma, että se oli vain sattumaa ja johtui äskettäisestä turistiripulistani. Mestarin nauru täytti pyhän huoneeni neljä suuntaa, kuten myös melko hirveä haju.

"Mennäänpä asiaan, Heinäsirkka. Haluat jumalaisen kultaisen enkelisi viereen, eikö vain?"

"Kyllä, enemmän kuin mitään muuta", vastasi melkein kyynelissä.

"No, minä olen tässä, kämppis", mestari sanoi Jack Nicholsonin ääntä imitoiden. Äänestä tuli nyt vähän myötätuntoisempi. "Olen mestari-itsesi, ruumiillistunut valaistumisesi. En tule tulevaisuudesta, enkä ole enkeli. Olen aina ollut tässä ja odottanut vain kärsivällisesti, että oivallat minut."

"Miksi tulet nyt, mestari?" kysyin. "Olenko saavuttanut Order of the Benevolent Starseed® 14. tason oppiarvon?"

"Just joo", mestari sanoi sarkastisella äänellä, jota en käsittänyt tuolloin. "Itse asiassa valokehooni sattuu niin paljon nauramisesta, etten kestä enää. Tapat minut, lapsukainen. Haluan päästä sinne ja nauttia elämästä kanssasi, mutta sinun yrittäessäsi niin kovasti ja minun nauraessani niin kovasti, emme vain tee sitä integrointia, jonka suostuimme tekemään. Olet niin syventynyt jahtaamaan sateenkaaria ja yksisarvisia, että unohdit, mihin suostuimme tässä elämässä: rentoutua ruumiillistuneeseen valaistuimiseen."

"No, olen taatusti yrittänyt!" huusin närkästyneenä. "Tiedätkö, miten paljon rahaa olen kuluttanut kaikkiin näihin kursseihin ja pyhiin matkoihin?!"

"Aivan liian hyvin, aivan liian hyvin. Olisimme voineet ostaa jahdin ja purjehtia ympäri maailmaa sillä, mitä olet kuluttanut, ja pitää helvetin paljon hauskempaa kuin syödä merilevää epäaidossa ashramissa. Haluan elää, lapsukainen, en kärsiä. Teimme ihan tarpeeksi kärsimistä aiemmissa elämissä. Nyt on aika rokata. Hei, mitä jos mentäisiin huomenna iltapäivällä keilaamaan? Muutama kalja ja muutama sikari? Voit vaikka kutsua joitain ystäviäsi. (Tauko) Ai niin, eihän sinulla ole yhtään ystävää. (Naurua) No, minä tuon joitain ylösnousseita mestareita."

"Tunnetko ylösnousseita mestareita?" kysyin silmät pyörinä.

"Minä olen ylösnoussut mestari, Battan-san."

Olin täysin hämmentynyt. Kuulen nauravan mestarin, joka väittää olevansa minä ja myös ylösnoussut mestari. Ja hän haluaa mennä keilaamaan huomenna. Kaiken sen keskellä, että ei ole rahaa maksaa vuokraa, koska minun täytyi mennä gurun ashramiin, toivun ripulista ja puhun epäkunnioittavalle nauravalle mestarille, romahdan itkemään kuin pikkuvauva. Opin myöhemmin, että juuri tätä mestari halusi. Minun oli aika päästää irti ja sallia.

Löysin itseni likoamasta kylpyammeestani noin tuntia myöhemmin, eikä minulla ollut aavistustakaan, miten pääsin sinne. Näin raikkaanvalkoisen pyyhkeen ja kylpytakin laitettuna jakkaralle lähelle ammetta ja käsin kirjoitetun lapun pyyhkeen päältä. Kurkotin ottamaan sen ja luin: "Nähdään Big K:n keilatavaratalossa huomenna klo 18. Älä myöhästy. Tuo omat pallosi. –Mestari."

"Minulla ei ole palloja", ajattelin. HEI ODOTA! Hän halusi minun sanovan sen itselleni! Voi hemmetti häntä!

Ja silloin todella tapasin hänet. Mestarin. Paras ystävä joka minulla voisi koskaan olla, ja ärsyttävin olento, jonka olin koskaan tuntenut. Hän on työntänyt minua rajoilleni (rajoillemme). Pois mukavuusalueeltani. Yli sen, mitä ajattelin mahdolliseksi. Hän pakotti omin käsin minut elämään, minun potkiessa ja huutaessa suurimman osan matkasta. Hän pani minut hengittämään tavalla, jolla en ollut koskaan ennen hengittänyt. Hän pani minut nauramaan silloinkin, kun en halunnut nauraa. Hän pani minut syömään kivoissa ravintoloissa, asumaan kivoissa hotelleissa ja myös lentämään ensimmäisessä luokassa. Hän pani minut laulamaan, tanssimaan ja kuuntelemaan kaunista musiikkia. Luultavasti minun ei edes pitäisi sanoa tätä perhelehdessä, mutta hän pani minut myös koskettamaan kehoani.

Mestari sai minut puhumaan täysin vieraille ihmisille kadulla, hymyilemään hölkkääjille, kun kävimme pitkillä kävelyillä, maksamaan jonossani takana olevan naisen kahvin Starbucksilla ja lähtemään pois, ennen kuin hän tiesi siitä, ja heiluttamaan auton ikkunasta, kun ohitin toisen auton kadullani … No, hän sai minut elämään.

No, joka tapauksessa tapasin hänet Big K:n keilatavaratalossa seuraavana päivänä. Hän näytti itse asiassa The Big Lebowski –elokuvan hahmolta. Hän oli pukeutunut polyesteriseen keilajoukkuepaitaan. Selkään oli kirjailtuna suurin värikkäin 1950-luvun tyylisin kirjaimin "Ylösnousseiden mestareiden klubi", kuin se olisi hänen joukkueensa sponsori. Kirjaillussa kuvassa lenteli keiloja ilmassa ja alla oli pienin kirjaimin "Joka pallolla kaato". Eteen sydämen päälle oli kirjailtu "Se jätkä".

Kun hän oli heittänyt kolme kertaa peräkkäin 300 pisteen tuloksen ja minä tyypilliset 100 pistettä, hän söi päivälliseksi kaksi luksuspekonijuustohampurilaista ja joi six-packin Heineken-olutta ja minä näykin salaattiani ja join luonnonmukaisen hedelmäsmoothien. Sitten hän kutsui minut ulos ajelulle. Se oli ajelu, joka on jatkunut tähän päivään saakka.

"Tule mukaani", hän sanoi hymyillen. Heti kun hän nousi tuohon kalliiseen, punaiseen avourheiluautoon, moottori alkoi hyrrätä voimalla, joka tuntui 400 hevosvoimalta konepellin alla. Kun kävelin matkustajan puolelle noustakseni autoon, hän näytti edellä mainittua Volkswagen-minibussia takanani. "Tuo on sinun", hän huusi. "Se on paljon enemmän sinun tyyliäsi, ainakin siihen saakka kunnes rentoudut valaistumiseesi (valaistumiseemme)." Sitten hän polkaisi urheiluautonsa kaasupoljinta ja jätti minut enkelipölypilveen.

Hän ei ole mestari, jonka olin kuvitellut henkisen heräämisen alkuaikoina. Etsin gurua. Luulin, että henkisyys oli vain kunnioitusta, arvostusta ja rituaaleja. Katson nyt taaksepäin ja nauran ajatellessani, miten tylsäksi olin tullut, vaikka ruumiillistuneen valaistumisen koko pointti oli elää. Juuri sitä mestari halusi tehdä, ja minä tein täsmälleen päinvastoin. Tapanani oli ajatella, että kultainen enkeli tulisi tuudittamaan minua rintaansa vasten, kun itkin elämän vastoinkäymisiä. Sen sijaan sain mestarin, joka rakasti elämää tavalla, mitä en ollut nähnyt koskaan aiemmin, eikä hän pelännyt elää, koska mestari tiesi, ettei ollut kuolemaa. Sain mestarin, joka ei pessyt jalkojani pyhällä linimentillä, vaan työnsi kummankin kätensä ulos kuuman pienen urheiluautonsa ikkunasta ja näytti minulle keskisormiaan, kun yritin pysyä hänen perässään vanhalla Volkswagen-minibussillani. Sellaisen mestarin minä sain – elämän mestarin.

Olen yrittänyt siitä lähtien pysyä perässä hänen kyltymättömässä halussaan elää. Ajattelin ennen, että olin tielläni pois tältä planeetalta, ja mietin, pitäisikö minun jäädä vai lähteä. Nyt oivallan, että mestari ja minä olemme tiellä elämään. Se on paras elämä, minkä voisin koskaan kuvitella, ja omalaatuisin ja rakastavin mestari, jota olisin voinut pyytää. Ja parasta on, että … se on kaikki minun tekemääni.